What If - Mitä jos?

Exceli on aivan mahtava, oon kertonu sulle aiemminki! Ai että se on monipuolinen. Se ossaa melekein mitä vaan. Rakastun joka kerta enemmän ku opin jotaki uutta siitä!
Siinä on semmonenki toiminto ku what if eli mitä jos. Syötät sille lukuja ja mitäpä jos ne ylittääki jonku tietyn rajan niin voit pistää sen huomauttaan asiasta; whatif. Vaikka niinkö merkkaisit omia ruokajuomia, öhöm, ylös ja viikottaisen riskirajan ylityksen jäläkeen se vois ruveta huutaan sulle jotaki vaikka että "lopeta juominen!! Alkkis!! Mee katkolle!!".
 

Kehitin omaan pessimistis-positiiviseen mieleeni sopivan whatif-analyysin. Kylläki vaan omassa päässäni, en oo tehny siitä exceliä. Vielä.. Tuolla p-p:lla tarkotan sitä, että mulla on tapana ressata ja kehittää aina pakokauhumainen uhkakuva uuen esteen tai hidasteen tullesa tielle ja tapahtu sitä sitte tai ees ei, silti onnistun loppupeleisä löytään asiasta jotaki positiivista.

Mulla oli vastikään pari (h**vetin pitkää) kuukautta jumppakieltua värikalvontulehuksen eli iriitin takia. Pari viikkua sitte sain terveen paperit. Silimän osalta siis, en varmaan ois saanu jos olisin antanu tutkia koko pään sisältöineen.. 

Enivei. Kävin käskystä tarkistuttaan optikolla silimänpaineet ja kohollahan ne oli. Vaarallista vissiin. Eiku soittua silimäpolille taas. Huoh. Oon syöny viime aikoina tosi terveellisesti ja päässy taas jumpallekki, mutta optikkokäynnin jäläkeen vetäsin sipsipussin ahistukseeni. Minipussin vaan, mutta silti. Koska käsittelen tunteitani syömällä! Oksetti jo syödesä. Ei näin putua paino. Alko ahistaa enempi ja rupesin panikoimaan. Panikoin tuhat kertaa enempi ku jos olisin istunu koulun kirjaston takahuoneesa paosa mahollista asemiestä (ks viime postaus).

"Nyt mulle puhkes se diabetes samalla ku pistelin noita sipsejä poskeen! Skolioosiki jo on joten nyt täytyy olla myös reuma! Joka aiheuttaa kaihin! Jonka takia joudun silimäleikkauksiin ja mun silimiin pistetään piikkejä! Sokeudun! En enää ikinä nää mun söpöjä lapsia, en heijän pesispelejään, en kauniita värejä, en lettejä (jokka on supernättejä), en hassuja meemejä, en lakata kynsiä, en helevettiläinen nää mittään ihanaa tai kaunista! Yhyy!!" 

Mutta toisaalta.....
Jos mulle tullee reuma, tanssin sen pois. Rakkaina, mutta kaukaisina umbaohjusaikoinani mun tunnilla kävi yks tyttö, joka oli ahkeralla zumbailaamisella saanu heittää reumalääkkeillä vesilintua. En tiiä heittikö se ja mitä lintua, sorsaako vai mitämuitaniitänyton? Googletappa ja kerro mullekki. Öö, siis pointti oli se, ettei se enää syöny niitä lääkkeitä ku lämmin lattarinjytke poisti oireet. Mulle on käyny itellekki niin. Zumba oli mulle terapiaa ja kokonaisvaltasta hyvinvointia. Niin, jos mulla todetaan reuma, alotan pitämään omia tunteja taas! Se on mun whatif-analyysi reumalle!
 

Jos taas musta tuleeki sokia... Sitte rupian laulajaksi. Kerta en voi nähä, tanssia, kirjottaa (no voin kirjottaa tietenki mutten ite nää), lukia, rupian laulaan! Sääli muitten korvia, mutta niin teen! Ja enpä ennää nää miten pölystä ja sotkusta kotona on, joten yks ressi vähemmän! Sokeutumisen whatif ratkaistu.

Mutta mitä jos mitään kauhiaa ei tapahukkaan, mitä sitte?

Ehkä mää alan suunnitteleen pelejä. Semmosia mitä noisa virtuaalipelihuoneisa on. Tiiäkkö, laitetaan virtuaalilasit päähän ja yhtäkkiä ollaanki toisesa todellisuuesa. Vaikka josaki vuoren jyrkänteellä tai kauhuelokuvan autiotalosa taikka keskellä merta.

Tiiäkkö minkälaisen virtuaalimaailman mää loisin? Tän oman kodin, joka ois tahrattoman puhas ja pölytön. Tumma laminaattilattia heijastas ikkunasta tulevaa auringonvalua. Keittiön pöyällä olis iso aaltomaljakollinen keltasia tuluppaaneja. Takasa roihuais tuli ja sen kattominen vangitsis sut siihen paikkaan usiammaksi hetkeksi. Ikkunasta näkys vehreä maisema rumien rivarien ja pihalla istuvan ketjupolttajamummon sijasta. Nurmikkokaan ei olis palanu pakkasen jäliltä. Omenapuut kukkis aina! Uuuh, miten ihana ajatus, lieventää stressiä heti.

Taijanki mennä sohvalle unelmoimaan tästä silmät kii ja ottaa varmuuen varalta vielä pikku kuumepotilaan syliin halittavaksi. Että hänki tuntis, miten kaunista kaikki on.

MUN BIISIVALINTA OLIS TÄMÄ

Hässäkkää Oulussa koulussa

Mustaa huumoria. Varoitus! Achtung! Beware! Jos huumori on liian mustaa sinulle, hanki välittömästi keskusteluapua ja hoe itsellesi "se oli vaan mustaa huumoria, vähän rankempaa huumoria, toiset selviytyy sellasella, se oli vain vitsi, se ei oo todellista". Tai älä lue tästä eteenpäin ollenkaan. Mähän olen ravintolatyöntekijä, joten pahimpina aikoina keittiössä selviytyminen vaatiin astetta tai kahta rankemman huumorinkukan haistelukyvyn ja aika valikoiman kirosanoja.

Mulla on usein aamulla heti herättyäni joku korvamato, joka soi päässä sitte vähintäänki koko aamun, monesti iltaan asti.

Perjantaiaamuna kello herätti kuus viiskymmentä ja pääsä pärähti heti soimaan Hectorin lumi teki enkelin eteiseen. Se kohta misä lauletaan että "isä meni Ruotsiin, äiti lensi taivaaseen". Liekö sillä ollu osuutta alitajunnan biisivalintaan ko ukko oli just työmatkalla Ruottisa. Pistin lapset kouluun ja lähin itekki Ouluun koulua kohti, oli taas lähipäivä AMKvol2:ssa. Joka toinen viikko sielä käydään ja nyt oli tulosa matikan tentti ekalla tunnilla, hui kauhiaa.

Opettajaa käytävällä ootellesa nähtiin ikkunasts ku maija kaarto pihaan,poliisit veti luotiliivit päälleen ja paineli päärakennuksesta sisälle. Me oltiin toisesa siivesä ja epäuskosena nokat ikkunaruuvusa kiinni mietittiin että onkohan tää joku harjotus. No ei ollu. Ei me mitään kuulutusta kuultu mutta luokan wattsappi laulo että kaikki käsketty ulos. Lähettiin pikapikkaa valumaan kolomannesta kerroksesta alas kohti uluko-ovia ja siinähän se mun sisäinen keskusradio rupes taas soittaan Hectoria. Yhtä aikaa nauratti ja hirvitti, nimittäin ulos käsketään jos on pommiuhka. Olis osunu laulun sanat vähän turhanki kohalleen.. "isä meni Ruotsiiiin....."

Alaovelle ku päästiin niin meijät kuulutettiinki äkkiä luokkiin lukkojen taakse. Siinä oli vaan semmonen pikku probleema että kaikki luokat oli jo lukosa.. Kirjaston täti piti ovea auki ja meitä oli kymmenkunta henkiä jokka paineltiin kirjaston takahuoneen perimmäiseen nurkkaan. Verhot kii, ovet lukkoon ja lattialle istuun hipihilijaa. Ei sitte ollukkaa pommiuhka ku piti lukittautua sisälle.

Siinä sitte istua napotettiin ja selattiin puhelimistamme lisäinfoa. Mua rauhotti kovasti tieto, että mitään laukauksia ei kuulunu ja polliisit oli jo talosa, siispä vaan ooteltiin mitä tapahtuu. Käytävällä kuulu välillä huutua ja askelia jollon mielesä kävi, että jaaha. Niin monen mutkan ja lukon takana josaki peräkammarisa oltiin, että järkeilin, että jos meijät täältä joku ikinä löytää niin se on vaan poliisi joka on jo penkonu muut paikat. Ja ku istuin siinä selekä ovia vasten, aattelin että jos saanki luodista siinä.. Ei siinä pikku komerosa olis muualle mahtunu ku korkeintaan istuun jonku muun sylliin. En viittiny ku sielä oli muutenki kaikilla jalat puutunu ja mää oon kuitenki painoindeksin mukaan ei-kevyimmästä-päästä. Aattelin sitte että tuskin kukkaan nyt näin alas ees ampuis ja hitto, sitte se varmaan olis niin tarkotettu. Missään vaiheesa en pelänny. Luotin siihen, että jos koko koululla ees on joku pipipää, se kyllä löytyy ku on monenmonta rynkkyvarusteista sinivuokkua tonkimasa paikkoja. Piti vaan oottaa. Ja lukia eri puolille hajaantuneitten luokkakaverien whattsappiviestejä ja nettilehtiä. Jo oli kuvia ja tietoja "hätätilasta" joka lehesä. Vähän häiritsi rauhottumista ku päivälehtien sivuilla oli tilanneseuranta yhtä aikaa meijän hässäkästä ja Ranskasa tapahtuvasta isiksen hyökkäyksestä. Olis se isis voinu valita eri päivän. Tai no, ei tietenkään mitään päivää.

En ees tiiä kuinka kauan sielä oltiin, ehkä noin tunti, puolitoista, mutta aika tuntu ihmeesti tosi lyhyeltä. Sitten säpsähettiin ku poliisi rymisti kirjastoon ja huusi jotaki kädet näkyville-tyyppistä. Aattelin että piru vie siinäkö se rosmo on sitte välioven takana vaan kuhan huutelivat. Vahavasti varustautuneet (siis ulkoisesti, en tiiä henkilökohtasesta varustuksesta) poliisimiehet avas oven misä me seittemän opiskelijatyttyä, yks opiskelijapoika ja kolome kirjaston tätiä kyhyjötettiin. Kulettiin koko pitkä käytävä toiseen siipeen turvaan ja oli vahva olo että pärjätään ku puolentoista metrin välein oli poliisisetä. Rupesin siinä miettiin, ettei täälä oo yhtään naispolliisia, miksköhän? Kattelin kans näkkyykö yhtä tuttua polliisimiestä vaan ei sattunu just kohalle. Varmaan kattovat että mitä tuo emäntä tuijottaa niin tiiviisti jokasta polliisia, onkohan sillä joku pakkomielle univormupukusia jämäköitä herroja kohtaan.

TILANNE PÄÄLLÄ

Turvahuoneeseen tuotiin koko ajan väkiä ja sieltä näki ikkunasta alas kadulle, misä oli lissää poliiseja ja tottakai, media paikalla. Mietin, että olipa hyvä ku ehin käyä veskisä ennen tätä ja kaikkia muuta käytännöllistä niinku millonkohan sen matikan tentin pääsee tekemään ja nyt olis ootellesa hyvin aikaa tehä yhen kurssin ryhymätyötä ku meijän ryhmäläisistäki sattu nelijä viiestä oleen siinä paikalla. Evästäki oli laukku täys, jos verensokerit rupiaa laskeen.

Hetki siinä istuttiin (ehkä tunti?) kunnes ekat päästettiin ulos, siis minä ja muutama muu. Otiin niiiin julkkiksia ku lehtikuvaajien kamerat vaan räpsy, räps räps. Mun saappaan kuva löytyyki perjantain iltalehestä, no nyt sää oot ihan että wau! 

Polliisi otti videolle kaikki ulostulijat. Sielä ne kattoo nyt videolta mua että kukahan tuo sykähyttävän kaunis naisihminen oikein on, pittääpä käyä joku päivä vähän partioimasa koulun lähellä. Joku toimittaja olis halunnu jututtaa vaan ei osattu kukkaan puhua sillä hetkellä. Jos ajatukset olis saanu kakastua ääneen siinä vaiheesa, niin iltalehesä ja kalevasa olis lukenu että opiskelija kommentoi tilannetta sanoin "äkkiä vittuun täältä". En kyllä olis halunnu olla vaihto-oppilas tuosa paikasa, itellä on koti kuitenki vain muutaman kymmenen kilsan pääsä.

Nyt kaks päivää myöhemmin istun lukkojen takana yksin kotona, enkä avaa ovia kellekkään. Ovikello soi vähän väliä mutta mää unohin kaiken tän keskellä varustautua enkä uskalla avata ovia. Kyllä niille joku muu avaa oven ja saavat mitä pyytävät. Suklaamunia, kolikoita ja lakupatukoita.