Powered By Blogger

perjantai 11. elokuuta 2017

Ay Bendito! eli voi hitsin pimpula




HOUKUTTELEE ALANVAIHTOON?
Mää voisin pittää sulle pitkän puheen siitä miten muutan elämäni! Mutta kerta mun motto on että ystäville ei tarvi selittää ja muut ei usko kummiskaan, en puolustele sitä sen enempää. Totean vaan, että oon ottanu ensimmäisen, ratkaisevan askeleen kohti keittiön uluko-ovia.


Sielä se mun jalakani on oven välisä. Pari vuotta sitte nykyseen työpaikkaani kesätöihin tullesani "sain jalan oven välliin". Nyt se jalan kärki osottaa vaan ulospäin.. Vähän rupes hirvittään ku mulle sanottiin sillon pari vuotta sitte, että ootappa niin kohta huomaat että ootki ollu täälä kymmenen vuotta. Kymmenen!! Ei juma! Se on liian kauan!! Kääk!!! Oonhan jo yhen kymppivuojen suunnitellu koko ravintola-alan hylykäämistä, niin käykö mulle tosiaan niin että vaan unohun sinne hikiseen köökiin? Eiii..

Pikkuhilijaa se työ syö mun kaiken energian, aivot, sosiaalisen elämän (vuorotyö), tulevaisuuensuunnitelmat ja pelottavinta; terveyen. Yhen välilevyn pullistelun ja siitä toipumisen jäläkeen kävis mielummin lompakon pullistelu, ammatisa josa työn jäläkeen riittää vielä energiaa harrastaa liikuntaa ja vaikka vaan kuule ihan normaalia ajatustyötä. Oon kehittäny itelleni yliherkkyyenki, tiiäkkö, työpaikalla nokka vuotaa, aivastuttaa. Ajatus ei kule, valtava väsy lyö ylitte, kurkku tullee kipiäksi, ryvittää. Vapaalla kotona ei mittään oireita. Varmaanki vaan motivaation puutetta? Jepa..

KUN KEITTIÖTYÖ KÄY LIIAN RANKAKSI

Oonko siis yliherkkä, heikko vinkuja? Vaiko hävyttömän rohkia akanketale joka tajus tehä parannuksia elämäänsä ja rupes vielä toteuttaanki niitä? Ite oon jäläkimmäisen kannalla, oo sääki. Sano että joo! Soraääniä en kyllä ees ottas vastaan, mun polokunihan tää on.


Voikko siis kuvitella miten kiljahtelin ilosta ku sain tiejon opiskelupaikasta!? Juu, en ruukaa kiljahella, mutta kyllä ainaki hymyilin normaalia leviämmin. Koska, kuten oon kertonu ja hyvin tiiät, tungen kaikenlaiset tunnetilat sisuksiini. Toisinaan niitä purkautuu, mutta silloinki enimmäkseen vain ilmeiden kautta. Oon pitäny mölyt hienosti mahassani ja kertonu asiasta vasta harvoille ja valituille. Eli sulle!


Määpä kerron mikä nytte on meininki ja homman nimi.
Tulin ulos laatikosta. En kaapista. Tiiäthän, think outside of the box! Olin satojen, eieiei, vaan ehkä…. mil-juunien parikymppisten joukosa isolla kirkolla (Oulusa) yrittämäsä vakkuuttaa ammattikorkian päättävät tahot siitä, ettei he pärjää iliman tämäntasosta opiskelijaa. Ja koska maailma on hyvin, hyvin pieni, kuten myös piirit meijän huudeilla, oli sielä tuhansien miljuuunien kirkassilmäisten nuorten joukosa tietenki tuttujaki; yks meijän kylän nuorison edustaja, jännäpisut housuisa kuulemma. Mää taas pamahin sinne paikalle ujostelematta, kolomevitosen valtavalla kokemus-egolla ja vuosikaudet huippuunsa kehittyneellä charmilla.


Koeaikaa oli tunti, mutta tämmönen "luen pääsykokkeisiin iltavuorojen ja kotitöien päälle" -nörtti selevitti sen tunnisa. Kokkeen jäläkeen tepastelin itteeni tyytyväisenä ulos aurinkoon, huokuen (luultavasti valheellista) onnistumisen ja hyvänolon tunnetta. Olin antanu itelleni kertua, että kouluun pääsee seitkytviis prossaa uusia ja vain kakskytviis prossaa tämmösiä jo kertaalleen ammattikorkean suorittaneita, joten tsäänssit oli heikommat ku Matti Nykäsen fifti siksti. Pessimistisesti aattelin että todnäk en pääse sisään ja se tunnekki mikä musta huoku, oli varppina vaan helepotusta siitä että pääsin ulos pääsykokkeitten väkijoukosta, uhhhh.


Neljäsattaa hakijaa ja joku satakakskymmentä otetaan? Yhen opintolinjan terävään opiskelijakärkeen livahtaa kuuskymmentä tiedonjanosta, joista vaan viistoista paikkaa on varattu tämmösille takinkääntäjille (kuten pomoni minua leikkisästi kutsuu) eli jo kertaalleen ammattikorkian käyneille. Laskeppa äkkiä mikkä rosentit on päästä? Arvaappa uskoinko että pääsen. Noen. Näin sitä uskotaan itteensä. Mietin jo mitä hemmettiä teen, jos en pääse ja jouvun jatkaan samalla hikilinjalla. En osannu vastata itelleni tuohon, mutta onneksi ei tarvikkaan!!!


 

Ookko muuten ikkään aatellu?
Ei vanhoisa kirkonkirjoisa lue, että ”oli alkujaan piika, mutta kouluttautui emännäksi”. Ne paikat  ”ansaittiin”  naimalla. Mutta että jos ihimiset eli vaan kolomi-nelikymppisiksi niin se ammatti oli just vain se seppä tai kauppias. Koko sen lyhyen elämän. Eikä missään lue että vaihto ammattia koska koki ettei saa työstä mittään (ees pätäkkää) tai että selekä ei kestäny nostelua. Ei sentään… Ennen kestettiin koko elämä siihen mihin ruvettiin! Oli se ammatti, avioliitto vaikka minkälaisen häntäheikin kans, villapaitojen kutominen koko suvulle tai hevoskärryillä matkustaminen. Asiat kesti kauan, mutta ne tahkottiin läpi sisulla ja hammasta purren. Miksi? Eikollu vaihtoehtoja? Ehkä ei, mutta nykypäivänä onneksi on.


Meillä nykypäivän ihimisillä on nuihin muinaiseläjiin verrattuna melekein ku kaks elämää. Aikaa on vähintään tuplasti. Tää on mun 35-vuotisjuhulavuosi ja seitenvuotiskauen syklisä vaihtoaika. ( 7 vuojen syklit )Työuraa ois eesä vielä 25-30 vuotta, eli nyt on hyvä aika ajatella misä työsä mieluiten ittesä hajottas. Liekkö sitte joku esi-keski-iän kriisi vai mikä, mutta en millään jaksas ootella viiskymppiseksi asti että koen ahaa-elämyksen tyyliin ”tajuan aina tehneeni työtä jota vihaan” ja ”nyt kun lapset on muuttaneet pois, alan vasta elää niin kuin itse haluan”. Sitä paitsi kuka tietää, jos oon pitäny lapsiani niin hyvin ettei ne halua muuttaa kotua pois ylä-asteen jäläkeen niinkö ite tein, tai ehkä ikkään! Ehkä ne assuu aina äitin nurkisa passattavana!! Rakennan yläkerran niin ne voi asua sielä ja tuua aina pyykit pessuun ja huuella että äitiiiii millon on ruokaaaa?....  Millonka se mun ”oma elämä” sitte alakaa??
Ei mutta hei, täsähän se mun elämä on, on koko ajan ollu! Mua varten!


Oon viime aikoina alkanu miettiä minkä ihimeen takia korkeakouluihin on pääsykokeet? Eikö nykyään voija ottaa vaikka virtuaalitunnille jos ei luokkaan mahu? Se on ikäsyrjintää jos ei pääse kouluun! Just tän ikäsen pitäs päästä!

Tää on kriittinen ikä. 35v. Omilla aivoilla ajattelu alkaa jo onnistua. Ruuhkavuosien tuomat paineet ja turhautuminen voi kulminoitua ikäkriisin kans tuhosaksi yhistelmäksi! Nyt aletaan tehä niitä isoja päätöksiä. Otetaan avioeroja ja aletaan käyttäytyä niinku olis uus teini-ikä. Nyt jos koskaan, ois aika päästä rauhottaan peliä, ottaan aikalisä. OAMKit ja muut ottakaa se halukas keski-ikävystyny sinne kouluun opiskeleen uutta ennenkö se hajuaa vanahaan työhönsä, teininä päätettyyn muka loppuelämäm ammattiin. Töistähän ei voi muka lähtiä mutta kotua voi. Siinäkö syy lissääntyviin eroihin? Puretaan kotona yhteiskunnan asettamat paineet?  Pelastakaa nämä horjuvat ruuhkavuosien palelluttamat parisuhteet ottamalla kouluun ne kolme- ja nelikymppiset rutiineihinsa kyllästyneet hakijat!


Korkeakouluun pitäs päästä ensisijasesti ne joilla on paha kriisi-ikä käsillä. Sinne, kouluun, opiskelemaan, pois pahanteosta. Pois miettimästä avioeron hankkimista, työpaikan polttamista, pomon onnettomuudeksi lavastettua murhaa, kaikkea kauheuksia! En tiiä tarkkaan mitä muitten työhönsä kyllästyneitten ihimisten pääsä liikkuu, mutta kuvittelisin että jotaki tuommosta.


Ookko ikkään ajatellu minkä takia jonnekki ala-asteelleki pääsee kaikki? Valintakriteerit ei oo yhtään niin kovat! Ei tarvi päntätä tai valamistautua mitenkään! Ei tarvi ku olla seittemänvuotias ja jotku ei oo sitäkään! Ikärasismia! Pitäs niihinki olla vähintään jokku esikarsinnat!


Kuuntelin täsä yks päivä kotona omien ja muutaman muun alakoululaisten lasten puhheita. Ne puhu yhestä lapsesta joka meni eri kouluun mitä nää muut. Sanovat että olipa hyvä ku se yks meni toiseen kouluun ku se on niin ilikiä”. 
-”No tulleehan se sitte ylä-asteelle meijän kans sammaan kouluun.  Siihen yks tokas että no, jospa se olis siihen mennesä oppinu käyttäytyyn.” Ja mää nauroin!
OPPIA IKÄ KAIKKI


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä ite oot mieltä?