73,7 kiloa elopainoa

Niin todellakin here we go!

73,7 kiloa! Kävin aamulla puntarilla, enkä mee uudestaan, ennen kuin kiloja on ainakin kaksi vähemmän. Tosin oon kyllä ajatellut niin jo viimeiset 8 kuukautta. Voidaan vitsikkäästi sanoa, että mullon ollu tässä vähän niinku sellaanen massankeräyskausi…. Tosin en tähtää painonnostokisoihin, joten se on pelekkää turhaa läskiä. Joka kerta, kun oon puntarille uskaltautunut, se on näyttäny enemmän! Vajaassa vuodessa kiloja on kertyny jo melkein seittemän. Se näkyy vaatteiden istuvuudessa, turvonneena olotilana ja energian puutteena. Rakas, minusta on tullut pullukka!

Itselleen lempeä (vai laiska?) minä sannoo, että ”pittää osata nauttia hetkestä ja rakastaa ittiään sellasena ku on. Mahtuvathan kaikki kuteet päälle vielä, mitä kitiset? Vähän maha pömpöttää (Ai vähän, yeah right!). Älä tee laihuttamisesta itellesi elämäntapaa, älä oo itteesi jatkuvasti tyytymätön. Olotila ratkasee.” Ja sitten kuitenkin pieni piru istuu toisella olkapäällä ja vihjailee, etten ookkaan vakavasti otettava, tarpeeksi kaunis tai hyväksyttävä näin turvonneena. Nään peilistä ihan kauniit kasvot, mutta selfie näyttää pelottavalta. Kumpi on oikeassa, peilikuva vai valokuva? No hei, ihan aikusten oikeesti! On järkevää laihduttaa, sillä en halua diabetestä, kohtahan seki tämmöselle pullukalle puhkiaa. En halua ostaa päälleni telttoja, vaan pitää kauniita koon 38 vaatteita. Come on, koko 38 ei edes ole mikään utopistinen laihuustavoite, vaan ihan normaali hoikan aikuisen koko! En minä halua mihinkään "sairastuta itsesi fitnessillä"-kilpailuun esittelemään mitään ruumiinosiani tai ottaa mitään pirun belfieitä. Riittää, että näyttäisin hyvältä ees selfieissä. Omasta mielestäni! Haluan elää normaalia elämää normaaleissa vaatteissa, jotka mahtuu nätisti päälle, eikä mistään kiristä (ainakaan vaatteet). Olo on nyt raskas ja voimaton. Energia on kadonnut, tilalle tullu voimattomuus ja turhautuneisuus.

Eikä se liikunta ole tässä oikeastaan mulle mikään ongelma. Jaksan aivan hyvin käydä jopa kuutena päivänä viikossa (joo joo ja muistan pitää lepopäiviä, trust me!) lenkillä, tanssimassa tai bodybalancessa. Syöminen on se, mitä en jaksa. Syömisen ajattelu koko ajan ahdistaa. Olen alkanut jo inhota ammattianikin, mikä liittyy ruokaan. Haluaisin vaihtaa alaa johonkin sellaseen, missä ei haisis aina ruoka. Maizenakastike, rasvakeitin, pekoni, lihan käry. Hyi! Jokainen ravintolatiskejä rapannut tietää, miltä haisee syvä tiskiallas täynnä lounaslohen tai kala-perunavuoan jämiä. Uhh huh!

Minä kyllä ossaan syyä tavallista, terveellistä ruokaa. Teen kotona tosi hyvää sapuskaa. Lapset kiittää. Mies kiittää. Silti inhoan kaikkea. Läskejäni, juustoleivän jatkuvaa nassuttamista, liiallista kahvinjuomista, välillä koko elämääni ja miestäni (en oikeasti, vaan itseäni ja se kostautuu ukolle), ehkä liiallista alkoholinkäyttöäkin. Kuinka paljon on liikaa alkoholia päivässä? Eheh. Siis viikossa? Kuukaudessa? 

Tässä mun bloggailussahan on nyt kyse ravinnon ja liikunnan yhteisvaikutuksesta mun kehoon. Omaa pohdiskelua ja taapertamista kohti hamaa tulevaisuutta. Toivottavasti taakse jääviä kiloja, muttei iloja! Enkä muuten aio postata yhtään kuvaa proteiinijauhepöntöistä, rahkapurkeista tai tonnikala-raejuusto-vihersalaateista, koska en pidä raejuustosta, (öhöm, äläpä kato just nyt etusivun kuvaa..) enkä usko muutenkaan että pelkällä salaatilla jaksaa kovinkaan kauaa. Poikkeuksena saattaa joskus harvoin olla tapaukset, jolloin onnistun loihtimaan alan ihmisenä itsellenikin yllätykseksi upean, suussa sulavan herkullisen ja uskomattoman visuaalisesti näyttävän annoksen esimerkiksi broileria ja tummaa kierremakaronia. Eli ehkä ei. Tai tosi harvoin. No olis mulla yks hyvä kuva yhestä tosi herkullisesta broileri-vuohenjuustosalaatista. Haluatko nähä?

Niin, eli siis mitä mun pitikään nyt tehä? Istua konneella bloggailemasa ja juomasa kahavia, vai alottaa rapakunnosta nouseminen?! Ai niin, aloitin häpstäki laihuttamisen häpstäki parempiminä häpstäki tästäselähtee häpstäki läski häpstäki #munlupaus-haasteen. (Oon kova laittaan näitä häspsistäkejä siihen nähen etten käytä instaa, twitteriä enkä ees whats appia, haha!)  Siihen haasteeseen otetaan lähtökuoppatilanteen mitat ja sitte kovasti jumpataan kuukausi ilmaisilla ohjeilla, saadaan henkistä tukea (tai masennutaan kun kaikki muut on ollu reippaampana) #munlupaus-haasteen faceryhmästä, sekä toivotaan, että kuukauden päästä oon jo aivan eri ihiminen= Seittemän kiloa laihempi, paljon energisempi ja onnellisempi, kaikessa kauniimpi ja parempi. Tai sitte ei..

Eli ei muuta kuin tästä mittailemaan lähtötasoa, hep! (Mutta koska olen maailman ehkä paras äiti, hoidan tietysti ennen näitä velvollisuuksia perheeni asiat. Eli treenaileen lähden heti, kun olen vienyt lapsen silmälasit korjattavaksi, käynyt kaupassa, esivalmistellut perheeni päiväruoan ja juonut välipalakahvit). Hep!