Työ haittaa harrastuksia

Laihuttaminen koostuu päivän mittaan tehyistä, niistä pienistä valinnoista. Tiiäkkö ku päätät meetkö töihin pyörällä vai autolla (no okei autolla, ku on loskasää). Ku mietit lounaalla otakko keitettyjä pottuja vai ihanan rapsakoiksi rasvakeittimesä paistettuja viipaleperunoita. Ku otat jäläkiruuaksi kahavin kaveriksi vain yhen keksin, tai työkaverin tarjoamasta konvehtirasiasta kourallisen sijjaan vain yhen suklaan (okkei, okkei, otin minä kaks). Ku väsyneenä ajat pilikkopimiäsä marraskuisesa loskasääsä kottiin ja mietit, pitäskö ajjaa kaupan kautta ja ostaa "vähä jottain hyvvää" iltateen ja telekkarin lisukkeeksi MUTTA ajatki suoraa kottiin.
 Ne pienet valinnat erottaa painonhallinnasa pysyvän ja painonpuottajan siitä tyypistä joka aina vaan valittaa läskejään ja aikoo. Aikoo alottaa liikunnan, aikoo lopettaa mässäämisen. Ehkä tää tyyppi välillä alakaaki. Alakaa laskia pisteitä painonvartijoisa, alakaa käyvä tauotta kahvakuulasa, alakaa jättää aterioita välliin. Ja lopettaa sen sitte myös helekkarin äkkiä. Eipä se semmonen oo elämää, vais mitä?!  
Tän laihuttamisen kans pittää olla johonmukane. Mää oon puottanu kymmenen raskauskilua puolesa vuojesa esikoisen jäläkeen ja ihan kohtuu rennosti. Toisen mukulan jäläkeen löyty se liikunnan iloki ja itelle ihan uus maalima, sumpa. (Siis tiiäthän nää, zumba) Se homma jäi sitte ihan syämmeen kii. Sitte tuli takapakkivuosi tai kakski, jottain elämään kuuluvaa. Se pisti puntarin lukemat uusiksi ja ku siitä selevittiin, alko uus haaste. Vuorotyön aiheuttama elimistön sekotus. Joka johtaa väsymykseen ja lihomisseenki. Joo joo, aivan oma vika, tiiän, mitä sitä pittää tunkia kaikkia suuhusa. Siihe on auttanu kaikista parhaite ruokapäiväkirjan pitämine, vaan ku ennää en viihti, aattelin kirjottaa ihan lokin (siis tän blogin) aiheesta. Eli tällä tielä ollaan. Ja toinen toistamme me autamme täälä elämäsä. Jumppakaverit ja puolisko, joka ei kanna kotia ennää juustoa, viiniä tai pakastepitsaa ku kielsin tällä kertaa tosi napakasti!
 

Työhousuja jalakaan vetäesä tunsin kiitollisuutta siitä että vaikka puntari sannoo mun olevan runsaampi ku ikkään ennen, sain housut päälle ja vielä kiinnikki. Ja sitä isommin minusa vahavistu tsemppi tätä liikuntahaastetta, kevyempää syömistä ja alakoholitonta pikkujoulukautta kohtaan. Perkales, minähän teen tän! (Saat sääki innostua!) Ja maaliskuusa palakihten itteni huippuohojaajan zumba master classilla (+ siinä samalla viikonloppureissulla ihanan ystävän kans – obviesly including kuoharit).

Mun vanahan ajatusmaaliman mukkaan kuuen rankan iltavuoron (okei kolomenki riitti) jäläkeen on niiiin ihanaa rentoutua valakkaripullon kans, ja vettää muitaki "ansaittuja" mässyjä. Vaan tää mun uus ajatusmalli sannooki muuta. Se käsittellee elämää eri prioriteeteila, liikuntakalenterin ohojaamana. 

Ensin uuen ajatusmallin marraskuun kalenterriin merkitään tietysti velevollisuuet, eli omat ja ukon työvuorot, maholliset lasten ammoila hoijattamiset sekä muksujen harrastusmenot. Sitte siinä vähän lasketaan jääkö nukkumatunteja, jonka jäläkeen kaikki liikenevä vappaa-aika pyhitettään jollekki reenille. Ylleensä tanssille tai lenkille. Ihan viimesenä katotaan, jääkö aikaa kahavilla käyntiin, rentouttavvaan tissuttelluun tai ees lasillisseen. Kunnon kiskomissee ei nykyään ennää kerkiä vaikkei liikuntakalenterilla seilaiskaan. Sitte muistutettaan allekirijottanutta, että tarkotus oli olla viinatta koko marraskuu. Sitte lisätään siihe että koko pikkujoulukausi. Poislukien tietenki se yks pikkujoulu mikä jo vietettii viime viikolla. Siinäpä se loppuvuosi vierähtääki. Ja tammikuusa mahtuu työhousut jo hyvinki sutjakkaasti jalakaan. Maaliskuusta puhumattakkaa! Jee, tsemppiä! Sullekki jos tarvit!