Ohjat omaan elämään

Au! Aamu alkoi jumiutumisella. Kipu tuntuu oikean solisluun ja lapaluun kohalla pistävänä ja samalla vääntävänä. Aivan kuin olis menkkakipuja, mutta hartiassa. Sielä on varmaan joku lukko, mikä odottaa auki paukauttamista. Vähän vaihtelua sille, että kärsii vain tunnelukosta. Vaihtelu virkistää! Tän jumin kans kipuilu vaikuttaa koko päivään ja talossa onkin kätisty aamusta asti oikein kunnolla. Saapa nähä miten illan treenihaasteen osio saajaan totteutettua. Ehkä teen sen sinnillä kivusta huolimatta, kaiken päivällä kertyneen vitutuksen voimalla. Juttelin aiheesta ystäväni kanssa ja yhteistuumin totesimme, että vitutus on eteenpäin voimakkaasti työntävä voima. Pätee niin työ- kuin yksityiselämään. Tämänhetkinen vitutukseni vaikuttaa kotona, mutta kyllä työelämän vitutuskäyräki on ollu jo vuosia niin kovassa nosteessa, että eiköhän sieläkin kohta se murtumispiste tuu vastaan! Sillon tämä akka ottaa ja tekkee jottain radikaalia ja muuttaa elämäsä. On alkanu taas tuntua, että elän sitä jollekki tai joillekkin muille, kuin itelleni. Munhan elämäni tää on, hey come on! Itse asiassa...

...ohojat ommaan elämään on lähettyvillä. Tein nimittäin yhen ison ratkasun kohti uuempaa tulevaisuutta. Uskalsin kieltäytyä stressaavasta, epävarmasta ja epäsäännöllisestä, ammatillisesti hyvin turhauttavasta, huonosti palkatusta, jo-ajatuskin-alko-ahistaa-työstä! Suomeksi paskahommista. Kyllä vaan sen on oltava niin, että minä kuljetan elämääni, eikä elämä mua. Minen kuulu siihen jengiin, joka kuvittelee jonku yläkerran herran määräävän joka suunnan ja askeleen. Ei, se on minä omilla toimillani ja tietty ystäväni kohtalo.. Kaikki elämän tielle kulijettamat yllätykset otan ilolla vastaan. No en ota kaikkia ilolla. Ne hyvät. Ja pahojahan tulee. Nyt kuitenki loppuu elämän virrasa soljuminen ja nyt uijaan siihen suuntaan, mihin ite haluan. Ei tää uiminen –vaikka vasta muutaman rintaveon oonki ottanu tällä pitkällä matkalla – tunnu ollenkaan vastavirtaan räpiköimiseltä. Päinvastoin, se tuntuu omalta ja oikialta! Kuka ihime se sannoo, että teini-ikäsenä päätetty (tai siis joku koulujossainlautakunnasa mulle päätti) ala on se oikia koko ihmiselämän?! Olin sitä paitsi menosa lukioon, mutta minut valittiinki ammattikouluun. Eihän se ollu sitte ihan täysin oma päätökseni!? Sillä saman ammatin tiellä ollaan nyt kulettu 16-vuotiaasta asti. Ja nyt on aika kiittää, ottaa asiat opiksi ja vaihtaa suuntaa erilaiseen, omanlaiseen loppuelämään. Oon jo tienny kauan, ettei tuo ala ole omani, nyt vasta sain rohkeutta tehä asialle jottain. Hyvä minä! Tästä ei varmasti voi jumpatkaan kuin parantua! Nyt laittaudun ja lähden ystävän kanssa kahaville kertomaan uutiset! Heipa!