Voiko läski olla onnellinen

No nyt tulleeki tiuhaan tahtiin uutta päivitystä, mutta en voinu sille mittään ku mulla on sulle asiaa!
Mää en tajua miten puntari väittää että mää vaan kasvan, mutta peili ei? Onko se rikki vai onko mun silimät kierosa? Tai ehkäpä oon oppinu kattomaan ittiäni vaan oikiasta kulumasta? Tai ehkä joku on vaihtanu meijän koko talon peilit semmosiin peilitalon kaventavviin malleihin! Tai ehkä… oonki tästä elämänkevennysrojektista huolimatta melekein tyytyväinen itteeni ja ulukomuotooni?! Enhän mää ees tavottele täsä mahottomia, enkä haluais olla (siis tieten tahtoen) sellanen, miten sitä nyt sanotaan… pakkasen raiskaama pulukannaru. Eläkä käsitä väärin, ei mulla oo mittään pulukannaruja vastaan, en vaan haluais ite olla kovin laiha. Vaikka laihutan. Käy järkeen, eikö..

No mutta, mietippä hetki kumpi tuntuu paremmalle.

Olla rakastettu vai rakastaa itse?

Kutominen on yhenlaista meditaatiota. Siinä kerkiää tulla mieleen monenlaisia ajatuksia. Ehtii aatella päivän tapahtumat, seuraavan päivän menot ja harrastukset, loppukuun suunnitelmat. Mitä tekis ruuaksi huomenna, söiskö vielä vähän suklaata ja palijonkohan paino on viikossa puonnu vai onko taas noussu. Ja kun on oikein hilijasta talosa, muut nukkumasa ja telekkariki äänettömällä, sillon aatellaan jopa syntyjä syviä.
Vitnesimmeiset jaksaa tolokuttaa sitä iänikusta että ku oot vyysisesti kunnosa niin mieliki voi hyvin. Enkä yhtään ees yritä kieltää itelle sopivan liikunnan ja ruokavalion ossuutta hyvinvointiin, jaksamisseen ja energiseen olloon. Vaan ei se silti välttämäti tarkota suoraan sitä että oot onnellinen. Siihen kuuluu niin palijon muutaki.

 

Omakohtasesti voin kertua muutaman vuojen takaselta zumbaohjusajaltani sen, miten ulukosesti hyväkuntonenki ihiminen, päältä kaunis kakku onki ihan silikkoa sisältä. Piin yhesä välisä jopa kuus vitnesstuntia viikosa, vaan henkisesti olin lähellä lopun alakua ja painoki nousi vuojen sisällä kymmenisen kilua. Elämäsä oli menosa semmonen ruuhkavuosi, että tuntuu jotta muistinko sillon ees hengittää. Tuntien ohojaamisesta ja omien zumbareitten ilosta sain kuitenki valtameren kokosen henkireiän millä jaksoin päivän aina etteenpäin. Nyt ku oon vetäny pari vuotta happia tuntien piosta, ikävä kolokuttaa koko ajan!

Ihimiset kaipaa hyväksyntää, piste. Jokkainen. Tällä hyvin visuaalisella internettikauella kuvat on kultaa, sisältö hopiaa. Laitetaan kuva itestä nettiin ja ootetaan että tykkäispä ihan kaikki. Oon satavarma että enemmän tykätään ihimisistä ja kuvista joisa on hymy, vieläpä leviä sellanen! Jos sua ihhaillaan sankoin joukoin, tunnetko sen? Jos joku kertoo rakastavansa sua, tunnetko? Riippuu tietenki kertojasta. Molemminpuolinen rakkaus on asia erikseen, ihana asia. Entä tuntuuko toisen rakkaus tai ihhailu hyvältä? Varmasti. Vaan eikö tunnukin aina paremmalta sillon kun ite ihhailet kovasti tai rakastat?
Sitä täsä yritän sanua, että kun katot peiliin, sillä on väliä mitä tunnet. Ei sillä mitä näät. Hiffasikko? Tunne, että rakastaa, on parasta. Eipä siis kannata tavotella muitten huomiota kun omasta onnen tunteesta saa paremmat kiksit! Eikoo näin? No näinhän se on!
 

Joten kyllä, minusta läski voi olla onnellinen. Sillä onni (en nyt puhu siitä rissasen onnista) on lähellä, omassa elämässä, niissä omisa iloisa ja nautinnoissa. Ei ulukokuoresa!
 

Hymyilevää oloa ja ittiä ilostuttavia oivalluksia sulle täältä jämälankakutomusten ääreltä!

Niin ne ajat ja muoti muuttuu.